Pentusuunnitelmia

Kaikki kasvattajat ovat kerran kokeneet tämän: eka pentue! Ehkä minä nyt koen sen erityisen jännittävänä siksi, että oma “koiraelämäni” on varsin tuoretta historiaa.

Koskaan ei ole myöhäistä oppia

Olin nuorena allerginen koirille enkä edes haaveillut omasta koirasta ennenkuin muutimme maalle ja ensimmäinen beagle-koiramme, Steffi, muutti meille. Se tapahtui 16 vuotta sitten, kun olin juuri täyttänyt 50 vuotta.

Lapset olivat kasvaneet ja muuttaneet pois kotoa. Mieheni halusi metsästyskoiran ja Steffi oli vaihtamassa kotia lopetusuhan alla. Se oli puolitoistavuotias tarhakoira eikä edes sisäsiisti. Mutta mikä kullanmuru se koiraksi olikaan! Se opetti minulle kaiken koiran rakastamisesta ja sen kanssa elämisestä. Vaikein läksy oli luopuminen, kun se 13-vuotiaana sai suolistosyövän ja tarvitsi vapautuksen kivuistaan.

Koiralla pitää olla virka

“Koiran virka” on sanonta, jolla viittaamme kaikkein vastenmielisimpiin tehtäviin. Itse koen, että koira aina tarvitsee oman viran ollakseen onnellinen. Työskentely kumppanina ihmisen kanssa tuo ilon sen elämään.

Mieheni lopetettua metsästyksen meistä tuntui väärältä hankkia enää metsästyskoiria. Kun toinen jäniskoiramme, Essi, alkoi ikääntyä, olin jo vahvistanut laumaamme kahdella “sienimetsästäjällä”. Näiden lagotto romagnolo -rotuisten koirien kanssa aloitin uuden ja jännittävän kulinaarisen seikkailun.

Italialainen lagotto romagnolo on taustaltaan vesikoira, mutta kun Po-joen laakson kosteikot kanavoimalla kuivatettiin yli 100 vuotta sitten, lagottojen erehtymätön nenä osoittautui erinomaiseksi avuksi kallisarvoisten tryffelien etsinnässä. Siinä on hyvä lähtökohta yhteiselle harrastukselle.

Miten lagotto-love story alkoi

Olin rakastunut lagotto romagnolo -rotuun jo vuonna 2005, kun pitkäaikaisen ystäväni pyynnöstä lensin hänen kanssaan hakemaan pentua Bolognasta.

Olin aiemmin asunut Italiassa useita vuosia ja puhuin italiaa. Ystäväni tarvitsi tulkin ja henkistä tukea koiran kauppakirjan yksityiskohtiin perehtymisessä. Meillä oli loistava matka ja jo ennenkuin laskeuduimme takaisin Suomeen, minusta oli tullut Siiri-pennun “kummitäti”. Oli väistämätöntä, että halusin pennun Siirin ensimmäisestä pentueesta.

Tuo pentueen pienin söpöliini, Toto-poika, on jo 7,5-vuotias. Ihanasta luonteesta huolimatta Toto kastroitiin kolmevuotiaana, koska sille oli kehittynyt allergioita eivätkä lonkatkaan olleet parhaat mahdolliset. Vaikka Totosta ei siten tullut suvun jatkajaa, se oli jo luonut itselleen arvostetun aseman perheemme rakastettuna lemmikkinä ja omassa “koiran virassaan” lahjakkaana tryffelikoirana, jota työlinjainen perimä ajoi intohimoiseen nenästyöskentelyyn aina, kun mahdollisuus tarjoutui.

Rita, Toton siskontyttö liittyi perheeseen kaksi vuotta myöhemmin ja oppi tryffelitaitonsa Totolta. Alkuun omistin Ritan yhdessä kasvattajaystäväni kanssa, mutta sain täyden omistajuuden ensimmäisen pentueen jäkeen. Kaikki Ritan kahdeksan pentua perivät äitinsä hienon, sosiaalisen luonteen. Yksi Ritan pennuista, kullanmurumme Lola, kasvaa nyt kotonamme yhteisomistuksessa kasvattajan kanssa. Päätin, että Ritan voisi antaa synnyttää toiset pennut oman kennelnimeni alla.

Jännitys alkaa jo valmistautumisvaiheessa

Olen käynyt kaikki tarjolla olevat kasvattajakurssit. Olen ollut mukana astutuksissa ja synnytyksissä. Minulla on kasvattajaystäviä, jotka ovat luvanneet auttaa tarvittaessa. Mutta itselleni tämä on silti kasvattajana eka kerta ja olen sekä innoissani että huolestunut: synnytykset ovat erilaisia, mitä vaan voi tapahtua. Onneksi on kyseessä Ritan toinen pentue.

Ritan seuraavat juoksut alkavat todennäköisesti joulukuussa. Olen löytänyt sille täydellisesti sopivan uroksen MyDogDNA-tietokannasta. Uros ei asu Suomessa, joten lähden Ritan kanssa häämatkalle viettämään muutamia päiviä sulhon luona. Lentoboksi on jo valmiina eteisessä, että Rita saa rauhassa tutustua siihen. Minä laadin yhä piteneviä muistilistoja: rokotukset OK, silmätutkimus OK, kopiot uroksen sukutaulusta ja terveystodistuksista OK, lentoyhtiöt, aikataulut ja hinnat OK…

Arvaan, että seuraavien viikkojen aikana mieheni on tulla hulluksi, kun jankutan siitä, mitä “pentutarvikkeita” tarvitsemme JOS astutus onnistuu. (En ole kertonut hänelle, että ostin jo pari kuumavesipulloa, vaaleanpunaisen pentuaitaus-setin, desinfioivan höyryimurin ja... No, ehkä on parasta, että kerron teillekin vasta myöhemmin.)

Kuva: Jaana Lamppu-Blick